Kemijärvellä sataa. Päiväksi lupaillaan auringonpaistetta, mutta aamun tummat pilvet ja kylmä tuuli enteilevät jo tulevaa syksyä. Helsingistä matkanneena mielessäni käy jo pitkien kalsareiden tarve, tai no ainakin tuulen pitävän takin. Hyppään auton rattiin, laitan lämmöt päälle ja lähden kohti marjanpoimijoiden majapaikkaa. Luultavasti hekään eivät tällaisella säällä ole metsässä, ajattelen. Ajatukseni menevät kuitenkin aivan väärin, saavun leiripaikalle huomatakseni, että paikalla on vaan leirin kokki. Kaikki muut ovat lähteneet jo varhain metsään mustikkaan.
Polarican marjakoordinaattori saa marjanpoimijat kiinni heille annetuilla kännyköistä. Pääsen heidän mukaansa. Odottelen noin 20 kilsaa leiripaikasta pienellä hiekkapientareella, kunnes peräkärryllinen Volvo kaartaa sivuun, ja sieltä nousee viisi oranssiin paitaan pukeutunutta thaimaalaista miestä. He eivät puhu englantia, mutta tervehtivät minua iloisesti ja syvään kumartaen. Tunnen oloni hieman hankalaksi, minähän tässä heidän vieraana olen ja käytän heidän tarpeellista poiminta-aikaansa, sillä mitä isompi saalis sitä isomman potin marjastajat päivän päätteeksi saavat.
Näytän, että olen valmis heidän matkaansa ja lähdemme liikkeelle. Ei mene kauaakaan kun minä, peruskunnoltani erittäin reipas, jään poimijoiden jälkeen. Heidän vauhtinsa on päätä huimaava. Ajatellen että nyt on takana kuitenkin jo usea tunti poimimista, he silti reippaasti etenevät kohti vaaran huippua ja minä hikoilen perässä. Ämpärit täyttyvät aika vauhtia ja poimijoiden hymy ei hyydy. Mielessäni herää paljon kysymyksiä, mutta kielimuuri välillämme hidastaa hiukan. Yritän kysyä pitävätkö he itse suomalaisista marjoista, maistuvatko ne heille. Punaiseksi värjääntyneet suupielet kuitenkin kertovat minulle että välillä välipalaksi saattaa mennä pari mustikkaa. Leirissä poimijat kuitenkin syövät niin kuin kotonansa. Tulinen kana nautitaan riisin kera, päälle leikataan hiukan kaalia.
Puheen sorina kantautuu yli leirin kun poimijat vievät marjansa punnitukseen, vaatteensa kuivumaan ja valmistautuvat unille, jotta jaksavat lähteä seuraavana aamuna aikaisin taas metsään. Vielä pari viikkoa poimitaan mustikkaa, jonka jälkeen siirrytään puolukkaan ennen kuin poimijat palaavat kotimaahansa, missä kesällä tienatut tienestit käytetään lapsien koulunkäyntiin, talojen kunnostukseen ja maatilan ylläpitoon. Ahkerien poimijoiden marjat taas meillä päätyvät kauppojen pakastealtaisiin, sieltä herkullisiin aamupuuroihin ja smoothieihin: tai raaka-aineiksi erilaisiin tuotteisiin kuten jogurtteihin.
Luulen silti, vaikka marjastusta rakastankin, ettei minusta itsestäni olisi aivan noin pitkiin päiviin.
Hatunnosto ahkeruudesta!
